Pääkirjoitukset

Luuletko olevasi oikeassa?

Merja Hirvisaari on Keski-Hämeen uutistuottaja.

Minua ärsyttää svetisismien käyttäminen suomen kielessä. Harva se päivä poistelen toimittajien teksteistä det finns -rakennetta; sitä kuinka jokaiselta löytyy kaikkea, vaikka kukaan ei mitään etsikään. Ei auta, vaikka kuinka yritän selittää, että olla on ihan hyvä suomalainen verbi, sitä saa käyttää. Tormäsin siinä lohdutusta etsiessäni vanhaan pohjalaiseen olla-verbin taivutukseen: Moon oikias, soot vääräs, soon kans vääräs. Moomma oikias, tootta vääräs, noon aivan mettäs!

Nauratti. Olisin toki voinut vielä kääntyä possessiivisuffiksi-kerhoni puoleen ja valella samanmielisiltä saatua, ihanaa oikeassa olemisen eliksiiriä kielipoliisina toimiessa kipeytyneeseen korvaani, mutta sen sijaan muistutinkin mieleeni filtterikuplan ja vahvistusharhan.

Siis sen, että mielipiteensä kerran muodostanut ihminen ei usko yhtään mitään selityksiä, ei tieteellisiä eikä mututuntumia, jos ne sotivat hänen omaa näkemystään vastaan. Sen sijaan hän poimii tietotulvasta ainoastaan omaa näkemystään tukevia tutkimustuloksia ja kerää ympärilleen samanmielisten kerhon, jossa ei tarvitse liikaa välittää perusteluista.
Kun puhutaan oikeassa olemisesta, me olemme kaikki pohjalaisia.

Nuorena mietimme, miten kalkkeutuneita vanhukset ovat vanhanaikaisine näkemyksineen. Ja vanhuushan alkaa nuoren mielestä aika pian kolmenkympin jälkeen, 50-vuotiaat ovat ihan ehdottomasti jo seniilejä. Sitä vanhemmilta on muistikin jo mennyt. Vai miten se meni?

Mitä vanhemmiksi tulemme, sitä tyhmemmiksi nuo kokemattomuuttaan koheltavat nuoret muuttuvat. Ja nuoriksi lasketaan kaikki alle nelikymppiset. Alle kolmekymppiset ovat vasta kakaroita, joilla on oikeasta elämästä vielä kovin paljon opittavaa. On se hienoa. Olipa ihminen minkä ikäinen tahansa, hän on aina oikeassa ja väärin ajattelijoita viisaampi.
Väärässä ei uskalla sanoa olleensa kuin poliittinen loikkari, joka perustelee petturuuttaan sillä, että huomasi vasta juuri äsken, että takki olikin nurinpäin.

Kerron vielä yhden psykologisen termin oikeassa olemisesta. Se on ylivertaisuusvinouma eli Dunning–Kruger-vaikutus. Sen mukaan mitä vähemmän ihminen jostain asiasta tietää, sitä enemmän hän luulee siitä tietävänsä. Ne joilla oikeasti on tietoa, mieluummin vähättelevät omaa osaamistaan sen sijaan, että tuputtaisivat sitä muille.

Mitä jos vaihdettaisiin tuo loputon oikeassa olemisen harhaluulo ihan perinteiseksi diplomatiaksi? Kun kukaan ei kuitenkaan usko olevansa väärässä, niin ollaan sitten ihan kaikki oikeassa – ja koetetaan yhdessä löytää se kompromissi, jonka kanssa kaikki pystyvät elämään. Ja tuossa kohdassa löytää-verbi toimi juuri siten, kuin sen suomenkielisessä lauseessa pitääkin.

Moon taas oikias.

.

Kommentoi

Jätä kommentti

Mainoksia

Sosiaalisessa mediassa

TV-ohjelmat