Pääkirjoitukset

Pala kurkussa

Merja Hirvisaari on Keski-Hämeen uutistuottaja.

Kun Viro vielä oli osa Neuvostoliittoa, yksi ystäväni meni naimisiin sikäläisen naisen kanssa ja toi hänet rautaesiripun takaa vapauteen. Matka ei ollut helppo. Tekosyy toisensa jälkeen yritti estää ensin avioliiton ja sitten muuton. Nuorikolla oli esimerkiksi 3-vuotias tytär, ja viranomaiset Tallinnassa kieltäytyivät myöntämästä hänelle passia. Perusteluna oli se, että lapsi oli kolme vuotta aiemmin syntynyt perätilassa. Siitä(kin) selvittiin ruplilla. Tai, ei siihen aikaan selvinnyt ruplilla mistään, piti olla dollareita.

Nuorta paria saattamassa oli sitten lopulta koko joukko hääväkeä. Laivalla tultiin Tallinnasta Helsinkiin, ja sulhanen oli järjestänyt viehättävän yllätyksen vaimolleen. Tällä oli nimittäin seuraavana päivänä syntymäpäivä, ja kun kello löi 12, laivan ravintolan kaikki valot sammuivat, baaritiskin luota lähti liikkeelle muhkea kakku kymmenien tähtisadetikkujen säkenöidessä. Koko laiva alkoi laulaa Happy birthday to you.

Kun kakku pääsi pöytämme ääreen, ja nuorikon kauniit kasvot olivat ainoat, mitä pimeässä ravintolasalissa näkyi, ne vääntyivätkin hyvin tuskaisaan irvistykseen. Hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä ja hän ryntäsi nyyhkyttäen pois pöydästä. Löysin hänet naisten wc:n nurkasta, rajusta itkusta tärisemässä. Nyyhkyttäessään sylissäni hän vaikersi:

– Minä en kestänyt sitä, kun kaikki katsoivat minuun! Minä olen koko ikäni pelännyt sitä, että minut huomataan! Meillä ei keneenkään voi luottaa, kuka tahansa voi olla ilmiantaja! Merja, minua pelotti!

Hänet oli pienestä pitäen kasvatettu varomaan sanojaan, olemaan luottamatta kehenkään, pysymään piilossa katseilta. Osa oli oikeita ilmiantajia. Osa kertoi miliisille mitä tahansa, jos joku naapurissa alkoi ärsyttää.

Tuo nyyhkyttävä nainen pelkäsi, että hänen otsassaan lukee hänen historiansa rumilla kirjaimilla, ja kaikki luulevat, että hänkin kuuluu siihen joukkoon, johon ei voi luottaa.

Sain rauhoitella aika tovin, ennen kuin hän uskoi, että voi nyt ja tästä lähtien olla huoleti. Lupasin, että kukaan ei hänestä huomaisi sädetikun loisteessa mitään muuta kuin sen, että hän on kaunis. Hänen ei enää koskaan tarvitsisi pelätä naapurinsa valehtelevan hänestä miliisille, eikä hänen ystävistään kukaan olisi ilmiantaja, vaan hän saisi halutessaan olla minkä tahansa sortin sosialisti, eikä kukaan välittäisi. Siinä hetkessä olin tavattoman ylpeä siitä, että minun isänmaani oli taistellut itsensä pois isomman valtion vallan alta, ja minä sain tuntea olevani vapaa ilman toisten rakentamia, keinotekoisia rajoja.

Tämä kokemus muistui taas mieleeni, kun näin netissä mainoksen, jossa kannustettiin suomalaisia ilmiantamaan kaverinsa vihapuheesta. Rakkauden nimissä. Suklaapala juuttui kurkkuun, ja nyt oli minun vuoroni itkeä.

Mitä meille oikein tapahtui?

 

.

Kommentoi

Jätä kommentti

Mainoksia

Mainossisältö

Sosiaalisessa mediassa

TV-ohjelmat