Hauho

Anna-Liisa Köykkä on virkeä seniori

Anna-Liisa luopui autosta ysikymppisenä ja kulkee nyt kirkolle sähköpyörällä. Kuva: Susanna Luoto

Kesälomani sosiaalisimpiin hetkiin kuuluvat kahvittelut tätini luona Hauholla. Juomme kahvit tavallisesti kaksin, mutta eräänä päivänä pöydän ääreen istuutui myös tätini ystävä naapurikylästä: 91-vuotias Anna-Liisa Köykkä.

Polveileva jutustelumme siirtyi yllättäen jumppaan, aiheeseen, jonka tunnen kuin trikoitteni taskut. Aiheen otti esiin Anna-Liisa, joka kertoi nähneensä aamutelevisiossa aivan uuden liikkeen, mutta koska ei muistanut sen nimeä, näytti hän miten se tehdään. Sitten hän kävi täydelliseen lankkuun kyynärpäiden varaan lattialle, hartiat asianmukaisesti alas painettuina, niska ja pää viivasuoran vartalon jatkeena.
– Kympin lankku, kommentoin äimistyneenä.
Kun Anna-Liisa teki paluuta muutaman kilometrin päässä sijaitsevaan taloonsa, oli rankkasade lakannut ja hänen vaatteensakin kutakuinkin kuivuneet. Tätini oli alun perin tarjoutunut hakemaan hänet autolla, mutta Anna-Liisan mielestä se ei ollut tarpeellista, sähköpyörällä kun pääsi ihan yhtä hyvin.
Anna-Liisan lähdettyä jäin miettimään niitä kaikkia kauneutta, terveyttä ja kuntoilua käsitteleviä artikkeleita, joita olen elämäni aikana lukenut. Miten naurettavilta ne tuntuivat. Jos näihin asioihin on vastauksia, niitä pitäisi kysyä Anna-Liisalta.
Oli itsestään selvää, että hänen säteilevyytensä, terävyytensä ja terveytensä takana oli joku salaisuus. Toivoin hiljaa mielessäni, ettei se olisi se vähiten rohkaiseva vaihtoehto, pelkät hyvät geenit. Siitä olin kuitenkin vakuuttunut, ettei se ollut voide, seerumi, erityinen ruokavalio tai personal trainerin laatima kunto-ohjelma.

Kangaspuut

Niin sitten eräänä helteisenä päivänä ajoin tapaamaan Anna-Liisaa. Olisin mennyt pyörällä, sillä matka ei ollut pitkä, mutta koska minulla oli asioita hoidettavana kirkonkylällä vajaan 10 kilometrin päässä, valitsin auton. Anna-Liisan ei enää tarvitse miettiä tällaisia, sillä täytettyään 90 vuotta hän oli luopunut autosta. Kirkolla hän kylläkin yhä asioi, mutta nykyään sähköpyörällään.

Anna-Liisa os. Tyrkäs syntyi vuonna 1927 Lammilla kuusilapsiseen perheeseen. Päätettyään koulunsa hän opiskeli kankaankutomista, ompelua ja -teoriaa kiertävässä naiskotiteollisuuskoulussa. Vuoden mittainen koulutus ei ole mennyt hukkaan. Kangaspuilla on syntynyt vuosien saatossa niin mattoja, pöytäliinoja kuin verhojakin. Anna-Liisalla on paitsi taitoa, myös värisilmää.
Nyt tilaa vievät puut on purettu eteisen nurkkaan, koska kudontaa hän harrastaa lähinnä talvisaikaan.
Löytyisikö vastaus käsitöistä, keskittyneestä, mekaanisesta ja kuitenkin perin luovasta tekemisestä? Vai onko se intohimoa jonkin tekemiseen? Anna-Liisa ei vaikuta intohimoiselta ja suhtautuu penseästi ajatukseeni koota hänen niin monista kudoksistaan näyttely.
– Nehän ovat jo aika kuluneitakin, hän toppuuttelee. Vuosina 1983–1998 hän ehti lisäksi opettaa Portaalla kansalaisopiston kudontapiirissä kangaspuukudontaa ja olisi jatkanutkin, ellei aviomiestä kohdannut tapaturma olisi sitonut hänet niin tiiviisti kotiin.
Anna-Liisaa voisi helposti ja aivan oikeutetusti tituleerata mestarikutojaksi, mutta en rupea väittämään vastaan, sillä hänestä itsestään asiassa ei ole mitään ihmeellistä.

Kotihommat

Anna-Liisa tapasi tulevan miehensä Aimon lavatansseissa kesällä 1954. Lammilla vierähti muutama vuosi, mutta sitten Aimon kotikylältä Hauholta tuli talo myyntiin. Vuokrattuaan taloa aluksi he lunastivat sen omaksi kuusi vuotta myöhemmin. Talo on suuri, ja kun kysyn sen koosta, Anna-Liisa vastaa:

– 25 metriä pitkä ja yhdeksän leveä. Aika lailla siivottavaa pinta-alaa. Minä olen tässä puolestani miettinyt, pitäisikö palkata siivooja. Yksiöni siivoaa tunnissa vaikka sillä aikaa, kun käyn jumpassa.
Lapsia Anna-Liisalle ja Aimolle syntyi kaksi, tytär vuonna 1955, poika 1962. Lastenhoito sujui jouhevasti, vailla sen suurempia kuskaamisia harrastuksiin. Tytär kuulemma käveli yksin jo kolmen vanhana kilometrin päässä asuvien serkkujensa luo leikkimään.
Karjanhoito kävi Anna-Liisalta tottuneesti, kotona Lammilla kun oli saanut siitä jo kokemusta. Tilalla viljeltiin myös leipä- ja karjaviljaa, eikä muuta työvoimaa pariskunnan lisäksi tarvittu.
Mutta sitten vuonna 1998 Aimo putosi navetan parvelta ja joutui pyörätuoliin. Karjaa seitsemänkymppinen Anna-Liisa jaksoi hoitaa yksin vielä vuoden. Yhtäkkiä Anna-Liisa nousee ja näyttää vanhan talon korkeita kynnyksiä loiventamaan rakennettuja ramppeja.
– Näitä on vielä jäänyt tänne. Aimosta ja rullatuolista muistuttaa myös talon edustan portaita kiertävä pitkä ramppi. Ilman sitä Anna-Liisa ei olisi saanut miestään kotiin, jossa hän hoiti häntä yhdeksän vuotta.
– Autoonkin oli ramppi, jonka avulla sain Aimon kyytiin. Joskus siinä kaaduttiin, mutta onneksi naapurit auttoivat. Aivan viimeiset vuotensa Aimo vietti palvelutalossa.
Olisiko Anna-Liisan salaisuus tekemisessä, tekemisen paljoudessa? Sillä eihän stressi tule työn määrästä vaan työn vastenmielisyydestä tai ylipäätään vastentahtoisesta työnteosta. Sellainen kysymys, johon nykyään kaikilla tuntuu olevan varaa: ”miksi minun pitää tehdä tällaista?”, on varmaankin erityisen vaarallinen ja stressille altistava.
Miettiköhän Anna-Liisa sellaista vaihtoehtoa, sitä että olisi voinut tehdä jotain muuta tai että se, mitä hän teki, oli jollain lailla häntä kohtaan erityisen epäoikeudenmukaista? En kehtaa edes kysyä.

Terveys

Terveytensä hoitoon Anna-Liisa suhtautuu hieman samaan tapaan kuin ehdotukseeni hänen kudontatöidensä katselmuksesta. Välinpitämättömästi. Kysytään nyt kuitenkin.
– Olen kaikkiruokainen ja otan välipaloja silloin, kun tekee mieli. Aamupuuro ja yksi lämmin ateria. En ole erityisen perso millekään. Tykkään niin suolaisesta kuin makeasta.

Tämä selvä. Entä kuntoilu?
– Kävin autolla kirkolla kuntopiirissä. Ei siis sen enempää. Mutta onhan tuo pyöräily, eikä pelkästään siksi, että pitää hoitaa asioita, vaan ihan myös liikkumisen vuoksi. Särkemä-järveltäkin Anna-Liisan voi joskus tavata uimasta, ainakin silloin, kun vesi ei ole kamalan kylmää. Kauneudenhoitoon ei Anna-Liisa ole erityisesti ehtinyt vihkiytyä. Hän ei ole värjännyt koskaan hiuksiaan, mutta käy kyllä kampaajalla ja:
–Kyllä kuivaa ihoa pitää voidella! Meikkiniksit eivät kuulu hänen vahvuuksiinsa, jalkahoitoa hän sen sijaan arvostaa. Liikavarpaat sitä tarvitsevatkin.
Ja mitä nyt tästä pitäisi päätellä? Sitäkö, että terveys pysyy, kun siitä ei tee numeroa, mutta elää säällisesti? Että vain hedonistilla on hedonistin vaivat – kakkostyypin diabetes, ylikilot, maksavaivat, verenpaine? Ei. Kyllä Anna-Liisakin syö verenpainelääkkeitä, mutta siihen se jää.

Ne geenit sitten

Ei. Valitettavasti niistäkään ei löydy vastausta Anna-Liisan salaisuuteen. Vuonna 1996 häneltä leikattiin rintasyöpä. Syöpä ei ole uusiutunut, mutta Anna-Liisan äidin se vei alle 80-vuotiaana.

Tässä syksyn saatossa arkeen valmistautuessa en saa edelleenkään Anna-Liisaa mielestäni. Mitä jos vastedes tekisin enemmän ja valittaisin vähemmän.

Kirjoittaja on helsinkiläinen vapaa toimittaja ja kuraattori, joka vietti lapsena lomansa sukulaisten luona Hauholla. Nykyisin paikkakunnalla mökkeilevä kirjoittaja lumoutuu Hauhon maisemista, Särkemä-järvestä ja naapurissa asuvan tätinsä persoonallisista kissoista.

.

1 Kommentti

Jätä kommentti

Mainoksia

Mainossisältö

Sosiaalisessa mediassa

TV-ohjelmat