Pitäjät Kulttuuri Hämeenkoski

Karjalaseura pitää heimoidentiteettiä yllä

Ilpo Markkola, Eila Rämö sekä Leena ja Matti Kähäri ovat kaikki ainakin puolittain karjalaisia toisessa sukupolvessa. Identiteetti ja perinteet kiinnostavat myös seuraavaa sukupolvea. Karjalaseura pitää perinteitä yllä. Kuva: Maria Ilonen

Hämeenkoskelle tuli talvi- ja jatkosodan aikana 461 evakkoa Karjalasta. Suuri osa, 244 tuli Äyräpään pitäjästä. Siellä ja nimenomaan Vuosalmen kylässä on juuret Hämeenkosken Karjalaseuran puheenjohtajalla Ilpo Markkolalla ja sihteerillä Eila Rämöllä.

Saman pitäjän ihmisiä asutettiin aikoinaan samoille paikkakunnille. Itse asiassa Markkolan ja Rämön sukujuuretkin kietoutuvat yhteen ja he ovat päässeet samaan sukukirjaan, joka kertoo 1600-luvulta alkaen alun perin Vaari-nimisen suvun historiaa. Nimi muuttui sittemmin Karvaseksi ja Karvoseksi. Markkolan äiti oli Äyräpäästä kotoisin, Rämöllä taas isä.

Hämeenkosken Karjalaiset perustettiin vuonna 1956, ja nimi muutettiin sittemmin Hämeenkosken Karjalaseuraksi, nimenomaan siksi, että jäsenyys ei rajoitu vain heihin, joilla sukujuuret ovat rajantakaisessa Karjalassa. Jäseniä on tällä hetkellä kaksikymmentäseitsemän, mutta Hämeenkoskella on kuitenkin haluttu säilyttää oma yhdistys. Yhdistys on osa Päijät-Hämeen piiriä.

– Piirin hallituksessakin olemme saaneet toistaiseksi pitää paikkamme. 1979–80-luvuilla toiminta oli vielä hiljaisempaa. Nyt on saatu nuorempaakin väkeä mukaan, kun omat lapset on värvätty mukaan, Ilpo Markkola ja Eila Rämö naurahtavat.

Seuran ensimmäinen puheenjohtaja oli Niilo Selonen, joka toimi tehtävässä useat vuosikymmenet. Ilpo Markkola on historian seitsemäs puheenjohtaja.

Juuret alkavat kiinnostaa iän myötä

– Olen itse asiassa yllättynyt, miten tärkeitä perinteet nuoremmalle polvelle ovat. Olin ajatellut, että heitä ei kiinnosta, mutta olen joutunut ottamaan ajatukseni takaisin. Huomasin sen, kun lapset olivat sitä mieltä, että mitään jouluperinteitä ei saa muuttaa. Kyllä vanhempien kannattaa kertoa asioista identiteetin vahvistamiseksi, mutta pysyä faktoissa, Ilpo Markkola sanoo.

Molemmat tuumivat, että omat juuret alkavat kiinnostaa siinä 35–40:n vuoden iässä. Karjalaseuralla he kokevat olevan tärkeä rooli perinteiden säilyttämisessä. Jäsenet pohtivat, että tällä hetkellä on kuitenkin nousussa niin sanotun heimoitsetunnon vahvistaminen, joten he uskovat toiminnan jossain muodossa jatkuvan tulevaisuudessakin, vaikka henkilökohtainen kosketus Karjalaan siirtyy yhä useamman sukupolven päähän.

Matti Kähärin sukujuuret juontavat Raudun pitäjään ja Raasulin kylään, joka sijaitsee vanhan, ennen talvisotaa tehdyn rajan tuntumassa. Kähärin äiti tuli Hämeenkoskelta Rautuun hoitamaan enonsa perheen lapsia 17-vuotiaana. Isä lähti kotiovelta talvisotaan. Äiti lähti sitten sodan syttyessä vanhempiensa luokse Hämeenkoskelle. Sodan jälkeen myös Kähärin isä tuli Hämeenkoskelle. Muuten rautulaiset sijoitettiin pääosin Mikkeliin.

Leena Kähärin juuret ulottuvat molemmin puolin Karjalaan, hänen vanhempansa olivat kotoisin Kivennavalta.

– Kalvolassa syntynyt isäni oli muuttanut rippikouluikäisenä Kivennavalle, kun hänen perheensä osti sieltä maatilan. Karjalassa hän sitten tapasi äitini. Minä olen syntynyt evakkomatkalla Juvalla. Äiti lähti kolmen lapsen kanssa matkaan, ja eväskannukin jäi eteiseen. Hän kertoi myöhemmin, kuinka lasten kanssa piti paeta evakkojunan pommituksia metsään, ja me lapset olimme sanoneet, että on nälkä. Äiti sanoi, että junassa on jotain evästä, jos päästään takaisin, Leena Kähäri muistelee liikuttuneena äitinsä kertomuksia.

Karjalaan on tehty matkoja

Kaikki ovat käyneet Karjalassa ja myös heidän sieltä lähteneet vanhempansa aikanaan. Matti Kähäri muistaa, kuinka kävi vuonna 2000 Kivennavan Kihuissa isänsä kanssa, ja silloin mentiin myös Raudun pitäjän ohi. Myöhemmin hän kävi Karjalassa yksin ja hän tunnisti isän kuvista tutun lammen. Isä oli tällöin jo edesmennyt ja hän soitti äidilleen. Selvisi, että kahvit oli juotu isän entisen kotitalon pihassa. Talot vanhoilta kotiseuduilta on pääosin hävitetty, ja esimerkiksi Äyräpään hautausmaalla ei ole kiven kiveä venäläisten ajettua ne matalaksi.

– Paikalle piti tulla lomakylä, mutta onneksi sitä ei tullut. Äidille tuo vierailu oli aikoinaan raskas, eikä hän koskaan halunnut Karjalaan uudelleen. Minullakin on nyt pitkä aika siitä, kun olen viimeksi käynyt, Kähäri kertoo.

– Asiat on hyvä pitää ihmisten mielissä, että ne eivät unohtuisi. Kyllä sen huomaa, kun karjalaiset tulevat yhteen, alkaa sellainen puheensorina, Ilpo Markkola tuumii karjalaisuuden perinnöstä.

Myös Eila Rämö kävi isänsä kanssa Karjalassa vuonna 1989.

– Emme päässet silloin Vuosalmen kylään, se oli kiellettyä aluetta. Vuonna 1990 päästiin perille asti. Tie perille oli sellaista kynnöspeltoa, jossa oli iso kuoppa. Isä muisti, että pommikuoppa. Kotipaikkaa hän ei heti tunnistanut, mutta sieltä löytyi navetan ja talon kivijalka. Siellä Vuosalmella ei ole enää mitään. Enää ei ole ollut niin tarvetta käydä siellä, tyttärenikin ovat siellä jo käyneet.

Ruokakulttuuri ja kyykkä

Karjalaisesta kulttuurista erityisesti Markkolan mielestä kannattaa pitää yllä ruokakulttuuria. Piirakoiden leivonta on karjalaisille ollut tärkeää, jokaisessa kodissa on leivottu vähän erilaisia piirakoita ja omalla tavalla, riippuen siitä, mistä päin Karjalaa oltiin. On ollut sultsinoita ja vatruskoita, ja lauantai on ollut yleinen leipomispäivä. Sulhaspiirakoita on leivottu, jos mahdollinen sulhanen on tullut taloon kylään. Useimmiten on leivottu ruistaikinasta, paitsi Eila Rämö muistaa isänsä leiponeen vehnätaikinasta. Myös Matti ja Leena Kähärin lapset ovat oppineet piirakoiden rypytyksen mummon opissa. Karjalanpaistia on syöty kaikkialla Karjalassa.

– Lauantaina tehtiin yleensä jotain uuniruokaa ja sunnuntaina levättiin, Matti Kähäri muistelee.

Myös kyykkäperinnettä Ilpo Markkola haluaisi elvyttää. Kyykkä on vanha, karjalainen ulkopeli, jossa kyykkämailoja eli karttuja heittämättä pyritään poistamaan kyykät pienneliöstä.

– Pitäisi tehdä kaikille omat välineet, miehille, naisille ja lapsille. Kartut ovat melko painavia heittää, Markkola suunnittelee.

Myös karjalaiset laulut ja puvut ovat tärkeitä.

Hämeenkosken Karjalaseura osallistuu piirin järjestämiin tapahtumiin sekä järjestää vähintään kerran vuodessa iltamat ja kesäisin karjalaisten kirkkopyhän. Saunailtoja ja pikkujouluja on vietetty. Myös tasakymmenvuotisjuhlia on juhlittu, ja varsinkin kuusikymmenvuotisjuhlia vietettiin isosti. Hollolan itsenäisyyspäivänjuhlaa vietetään kiertävästi. Sinne on aina osallistuttu ja viety seuran lippu paikalle. Tänä vuonna juhla olikin Hämeenkoskella.

Ilpo Markkola arvelee karjalaisuuden näkyvän luonteessa tietynlaisena varautumisena.

– Karjalaan on tehty ryöstöretkiä useammasta suunnasta ja otettu orjia. Ehkä se näkyy sellaisena, että ketään ei voi päästää selän taakse, onko tuo ystävä vai vihollinen, vaikka ollaankin lupsakkaa väkeä, pitkälle historiaa lukenut Markkola tuumailee.

 

Kommentoi

Jätä kommentti

Mainoksia

Sosiaalisessa mediassa

TV-ohjelmat