Lammi

Sokeus on kisailua elämää suuremman voiman kanssa

Aikuisena sokeutunut Eija-Liisa Markkula sanoo, että sokeus ei ole synkkää tai pimeää vaan ”näkymä” on vaihteleva, rauhallinen, väriltään esimerkiksi vaaleansiniharmaa, missä mikään ei ärsytä. Kuva: Maria Ilonen

Eija-Liisa Markkula muistaa Suvelan, Lammilla sijaitsevan maaseutukotinsa pihamaan kukkien värit, vaikka hän ei ole niitä nähnyt kohta kahteenkymmeneen vuoteen. Markkula menetti näkönsä viisikymmentävuotiaana retinitis pigmentosan eli silmän verkkokalvorappeuman seurauksena.

Sekä Helsingin että Lammin koteja asuva Eija-Liisa Markkula osti Lammin Kataloilla sijaitsevan Suvelansa vuonna 1998. Lapsuudenkoti sijaitsee viiden kilometrin päässä. Kun Markkula menetti näkönsä, hän ei koskaan harkinnut luopuvansa Lammin talosta. Helsingin kaupunki maksaa Markkulalle tietyn määrän henkilökohtaisen avustajan tunteja, joista hän saa käyttää osan maalla Lammilla. Serkun vaimo hakee Markkulan Turengista junalta ja matkalla käydään kaupassa, ennen kuin tullaan Kataloille, missä Markkula viettää talvellakin vähintään pari viikonloppua kuukaudesta.
Näön menettäminen ei ole Markkulaa lannistanut ja hän nauttii elämästä niin maaseudun rauhassa Lammilla kuin Helsingin vilskeessä ja kulttuurielämysten läheisyydessä. Helsingissä on myös aktiivinen järjestötyö, josta viime vuonna 70 vuotta täyttänyt nainen ei ole vielä malttanut jäädä eläkkeelle.

Ei luovuttamista

Lapsena Eija-Liisa Markkula katsoi kieroon ja vanhemmat huomasivat, että kaikki ei ollut kunnossa, kun tyttö esimerkiksi eksyi pöydän alle. Lapsuudessa ja nuoruudessa silmäsairaus vaivasi lähinnä hämärässä näkemisen vaikeutena. Nuoruudessa Markkula myöntää kärsineensä tästä.

– Lapsena vanhemmat eivät koskaan sanoneet, että olen erilainen, etten olisi saanut mennä siinä missä muutkin. Nuorena hyvin sosiaalisena ja uteliaana ihmisenä jättäydyin iltamenoista pois ja siitä kyllä kärsin.
Markkula kirjoitti ylioppilaaksi Lammin yhteiskoulusta ja lähti Helsingin yliopistoon lukemaan kieliä, englantia ja ranskaa. Lääkäri kirjoitti Markkulalle 80 prosentin invaliditeetin 26-vuotiaana, jolloin Markkula olisi voinut jäädä eläkkeelle.
– Se olisi ollut karmea luovuttaminen, hän sanoo.
Markkula auskultoi ja aloitti työskentelyn kieltenopettajana. Ranskan- ja englanninopettajana vierähti 27 vuotta, ennen kuin hän jäi pois työstä vuonna 1998.
– Näkö meni nopeasti, parempi silmä meni ensin, Markkula kertoo.
– Pahinta oli jäädä pois ihanasta työyhteisöstä, jossa oli myös paras ystäväni. Silloin mietin, että mitä nyt enää teen. Silloin tuli tyhjyys.

Täydellinen takinkääntö

Ennen omaa sokeutumistaan Markkula oli inhonnut sokeita ja muita näkövammaisia.

– Ajattelin, että he ovat harmaita myttyjä, joita siirrellään paikasta toiseen. Välttelin heitä, koska tiesin jossain vaiheessa joutuvani heidän joukkoonsa. Opiskeluaikana kämppäkaverini kanssa asuimme Kalliossa Pengerkadulla, ja ystäväni pyysi, että mennään näkövammaisten myyjäisiin, joita pidettiin samalla kadulla olevassa näkövammaisten toimipisteessä. En koskaan suostunut lähtemään, mutta en kertonut syytä.
Sairauden etenemistä ei voi ennustaa, eikä Markkulakaan tiennyt, onko sokeutuminen edessä tai milloin se tapahtuu.
Asuttuaan pitkään Espoossa Eija-Liisa Markkula halusi muuttaa takaisin Helsinkiin. Tällöin näön menettämisestä oli kulunut jo kahdeksan vuotta. Säätiö nimeltä Sokeain Ystävät Ry oli ostanut talon, johon nuori Eija-Liisa Markkula ei ollut suostunut jalallaan astumaan. Nyt elämänpolku kuljetti hänet kuitenkin tuohon samaan Pengerkadun taloon.
– Silloin olin kypsynyt myöntymään siihen, että olen sokea ja olin valmis kuulumaan siihen porukkaan sekä valmis kulkemaan sen keulilla. Oli tapahtunut täydellinen takinkääntö. Koko elämä oli ollut kasvua asian kanssa, Markkula kertoo lopulta sokeutumisensa hyväksymisestä.
Osaltaan tilanteen hyväksymisessä auttoi pistekirjoituskurssin opettaja, jolla Markkula kertoi olleen itse tehty pusero ja lakatut kynnet.
– Ajattelin, että ahaa, sokea voi olla tuollainenkin, Markkula naurahtaa.

Näkövammaisten asioiden ajaja

Markkula on ajanut ja ajaa edelleen vahvasti näkövammaisten asioita. Hän on seitsemättä vuotta Näkövammaisten Kulttuuripalvelun puheenjohtajana ja yhdistyksen julkaiseman Kajastus-lehden päätoimittajana. Näkövammaisten Kulttuuripalvelu edistää kulttuurin saavutettavuutta näkövammaisille ja järjestää tapahtumia. Markkula sanoo olevansa tavallaan kiitollinen sokeutumisestaan.

– Muuten olisin ollut eläkkeelle asti opetustyössä, josta kyllä pidin. Nyt olen saanut vielä toisen uran aikuisten parissa. Työura mahdollisti siedettävän eläkkeen ja järjestötyöstä tienaan vielä jonkin verran, joten minun on mahdollista pitää sekä Helsingin asunto että Lammin talo, joista kummastakaan en halua luopua.
Hiljattain hän muutti Helsingin talossa pienempään asuntoon ja korkeammalle.
– Sieltä on paremmat näkymät, hän sanoo.
– Minulle visuaalisuus on tärkeää. Haluan esimerkiksi, että kotini seinällä on tauluja. Täällä Lammilla tiedän, että tuo koivu varjostaa keittiötäni helteellä.
Markkula harmittelee, että yhä moni näkövammainen vetäytyy omiin oloihinsa. Hän istuu myös Näkövammaisten liiton hallituksessa.
– Teemme siellä töitä, jotta saisimme näkövammaiset opiskelemaan, töihin ja yleensäkin lähtemään pois kotoaan. Aina kannattaa yrittää, mieli virkistyy ja jotain hauskaa voi tapahtua.
Markkula sanoo, että sokeus ei ole synkkää tai pimeää vaan ”näkymä” on vaihteleva, rauhallinen, väriltään esimerkiksi vaaleansiniharmaa, missä mikään ei ärsytä.

Elämään suhtautuminen kepeällä perusvireellä

Lammilla Eija-Liisa Markkulalla on laaja sukulaisten verkosto, joka auttaa tarvittaessa.

– Täällä on hyvä olla. Kataloinen on ihana kylä, ja ihmiset ovat auttavaisia. Täällä on paljon yhteisöllisyyttä, kuten seurantalon kunnostaminenkin osoittaa, Markkula tuumii.
Omasta pihasta pääsee mukavasti reilun neljän kilometrin kävelylenkille ja monen talon isäntä on Markkulan serkku.
Kulttuurin ystävänä Markkula nauttii varsinkin lukemisesta. Näkövammaisten Celia-kirjastosta on saatavana yli 40 000 nimikettä.
– Viime vuonna luin 72 kirjaa. Luin paljon ennen sokeutumistanikin, nyt vielä enemmän. Näkövammaiset ovat kaikkein eniten lukeva ryhmä. Ennen kuuntelin paljon klassista musiikkia, se taas on jäänyt vähemmälle.
Markkula on myös puheenjohtajana Celia-kirjastoon liittyvässä äänikirjaraadissa, joka testaa äänikirjojen lukijat.
Elämäänsä hän yrittää suhtautua kepeällä perusvireellä, vaikka toki hankaluuksiakin arjessa tulee vastaan.
– Olen seikkailunhaluinen. Minulle sokeus on minua suurempi voima, joka asettaa minut johonkin kehään. Haluan kisata sen kanssa kaiket päivät.
Kieletkään eivät ole jääneet. Markkula opettaa yhä ranskaa, nykyään näkövammaisille.

.

Kommentoi

Jätä kommentti

Mainoksia

Sosiaalisessa mediassa

TV-ohjelmat